Hyi. Olinpa kirjoittanut huonon tekstin viimeksi. Se oli täynnä epäkorrekteja virkkeitä ja vajaita lauseita, huolimattomia rakenteita ja pilkkuvirheitä sun muita. Oli pakko korjata moiset;olisi itseä alkanut häiritsemään. ( ei sillä, että se oikeasti häiritsisi, vaan siksi, että jos en antaisi sen häiritä, en olisi hyvä opettajaopiskelija. Tottakai minun täytyy olla kävelevä kielenhuolto-opas. Ainakin monet ihmiset kohtelevat meitä äidinkielen opiskelijoita sillä tavoin.)

Tässä on vielä traagisen koomista se, että minä en edes enää opiskele, vaan makoilen kotonani ja käyn päivisin kuntoutuksessa. (kun olin pienempi, luulin että jos joku menee kuntoutukseen, se pistetään treenaamaan salilla joka päivä, juoksemaan, hiihtämään ja tekemään kuntotestejä. Ei ihan kaikki kuntoutus olekaan sellaista... krhm. Paljastin tyhmyyteni.

Kävin tänään iltakävelyllä kaupungin kaduilla. Se rauhoitti, sain miettiä itsekseni tätä elämääni, tulevaa vuotta, tavoitteita ja sitä, mitä ajattelen tästä elämästäni nyt.

Minä luulen, että olen voimistunut syksystä todella paljon, koska minusta tuntuu, että voisin tehdä samaan aikaan nyt jotain opintoja...rauhallisesti. Olen miettinyt paljon, kannattaisiko minun vaihtaa alaa, tai yrittää hakea siis toista alaa opiskelemaan? Tiedän kyllä, että jos äidinkielen opettajakoulutuksessa on kuivia luentoja, niin on varmasti monessa muussakin , esimerkiksi psykologiassa., kasvatustieteissä tai kemiassa ( en ole ikinä kuullut kemiläistä luentoa. Anteeksi, minä en:D)

Miksi tämä syömishäiriö kuitenkin vie musta yhä enemmän tilaa... Vaikka muuten olen voimistunut.

Tällä hetkellä mä vain toivon,että kuntoutuksessa päätettäisiin, että syömme jossain muualla kuin siellä typerässä rasvaravintolassa. Mä kaipaan kunnon RUOKAA.

Mä kaipaan nukkumaan. Harvoin sanon tätä julki, mutta yleensä on kiva painua illan päätteeksi ihan yksin nukkumaan, omaan sänkyyn.

Ehkä pidän siitä, koska en usko, että kukaan tulisi nukkumaan viereeni ikinä.