Tänään on aika mones päivä joulukuuta.

Mä makaan kotona isän ja äitin talossa, siinä, missä mä olen viettänyt niin todella monta vuotta asuen kuin kodissani, ja kuitenkin nyt, vain vähän vanhempana lapsena, tämä on minulle vierashuone, lainalakanoita ja kauniita avunantoja täynnä.On jotenkin outoa olla täällä, tulee liian paljon tunteita, mutta mitään niistä ei saa avattua edes puoliksi raolleen. Kuuntelen Mewiä, mun tekisi mieli itkeä, ihan niin kuin itkin, sykkyrässä nyyhkyttäen, psykologini luona. Ja kuitenkin, täällä itkeminen tuntuu samanaikaisesti tyhmältä ja välttämättömältä. Olen pieni lapsi, joka ei saa koskaan itkeä, olen aikuinen, joka ei koskaan enää osaa itkeä.

Mua väsyttää, rytmit on sekaisin ja kaikki on mennyt yhdellä hulabaloolla eteenpäin. Valvon, syön, ahmin, oksennan, paastoan ja herkuttelen… ja siirrän liikunnan aloittamista. Syömishäiriötä perinteisimmillään,siis. Miten muutenkaan sen voisi ilmaista, samat radat jatkuvat, tosin paljon lievempinä kuin aiemmin, Onneksi!

Ensi keväälle olisi tuhat ja sata tehtävää suunnitelmiin… Mitä aion harrastaa, mihin sijoitan rahaa… Ja mitä haluan tehdä tälle ruumiille, jota olen Tottunut jo vihaamaan.

Uudenvuodenlupauksen olen päättänyt tehdä. Mä olen päättänyt, että nyt olen vahvempi kuin koskaan, ja taistelen itseni irrti kaikista asioista, joissa oon aiemmin kokenut pettyneeni.

Mä en aio käyttää alkoholia. Mä en halua syödä enää makeita tai rasvaisia herkkuja, enkä käyttää valkoista vehnäjauhoa.

Mä aion kevään aikana lukea pääsykokeisiin(tai keksiä edes, mihin hakisin).

Aion tehdä mitä mua huvittaa.