Tänään olen ollut niin hirveän surullinen ristiriitaisella tavalla
Oikeastaanhan minä rakastan kaikkea sitä, mikä muistuttaa minua elämän kauneudesta ja halusta iloita ja nauttia jokaisesta päivästä. Mutta minussa ylivallan saa se vanha, surullinen mutta niin vahva kaipaus ,että olisin taas siinä rajamailla tämän elämä ja hiljaisen kuoleman välillä.
Vanhat valokuvat, cd:t , päiväkirjat, vihkot, muistot... ne kertovat minulle kuitenkin aina vain sen,
että olin kerran hyvä tyttö, ja tein kaikkeni ollakseni se parhain.
Ollakseni kaikkein laihin.
Kaikkein kurinalaisin.
Kaikkein epäitsekkäin
ja samalla olin niin täynnä omaa itseäni
että en enää kyennyt ajattelemaan yhtään mitään.

Miksi taas kaikki muistot ovat niin kauniita. Miksi minun on niin ikävä taas niitä surullisia,
ankaria päiviä.
Jolloin olin melkein täydellisen laiha.
Melkein.

ensimmäinen sanasi on aina
puolustautua

toinen on tekosi
poistut taakse

sinä sanoit minulle
ettei kauneus ole katsojassa
jos kyseessä olet sinä

ja arvista sen näkee
että joku välittää

se olen minä
ja terä

enkä usko kenenkään kosketukseen
enkä usko vaikket uskaltaisi kertoa
sitä että valehtelet että muka pidät
minusta aidosti

tai niihin
kyyneliin joilla välität vain itsestäsi
lähellä minua

ja jos
entä jos minä vaikka kuolen
jos minä päätän niin.
Niin, entäpä sitten ?

Itketkö sinäkin silloin
koska välität niin aidosti
itsestäsi

Tämän elämän kanssa, näine ongelmineen, ei ole helppo elää. Tässä ruumiissa, näillä eväillä, tällä päällä ja mielenterveydellä. Mä yritän kasata muutamia asioita kimppaan ja käsittää, mitä mahdollisuuksia mulla on kerätä näistä säpäleistä jotain kehittävää tai merkitsevää syytä olemiseen.

Ok. Numero a. Mä olen ok. Vaikka sadat ihmiset ajattelisi toisin, vaikka koko kaupunki tai yhteisöt ja yhdyskunnat vihaisi mua ja pitäisi mua iljettävänä, Jumalan mielestä mä olen ihan ok. Mä kelpaan.
Ainut kelle voin olla täysin riittämätön ja tyhjätasku tuhlaajatyttö. Oon silti arvokas.

Kohta kaksi. Mulla on aika pitkä sairaushistoria ja mulla on ne niin kutsutut hullun paperit. Mun diagnooseina on koodeja ja kirjaimia, mutta niiden takana on tarina tytöstä, jonka taiteellinen elämäntapa, arki, huvi ja vastuu elämästä eivät ihan ole kohdanneet toisiaan tasapainoisesti.
Mun on aa hyvin todennäköisesti vaikea pitää aina hallinnassa mun kaksisuuntaista mieltäni, ja elämänhallintani on luultavasti elinikäinen työmaa minulle. Mun on lähes mahdoton joskus selviytyä siitä arjesta, mikä toisille on rutiinia. Se on pelottavaa.
Jos saisin pidettyä mielialani tasaisena, suurin työ olisi tehty. Sen jälkeen minulla olisi tavoitteena ihan oikea työ ja mahdollinen ihmissuhde- tai perhe-elämä. Kaikkea työhön liittyvää edellyttää opiskelu, joka edellyttää pitkäjänteisyyttä . Ja mun mieliala tarvitsee siihen tasapainoa.

Mulla on ongelmallinen suhde kehooni, ongelmia suhteessa omanarvon tunteeseen ja itsehyväksyntäni on aika pohjalla. Mulla on vaikeuksia kontrolloida syömistäni oikein,  en käsitä enkä hahmota omaa vartaloani, ja pelkään suunnattomasti bulimiaa, COEta ja  lihomista. Ja näiden pitkien ongelmien ratkomiseksi ei ihan muutama kuukausi riitä... Eikä muutama vuosikaan.

Mulla on jotenkin yhtä aikaa toivoton sekä toiveikas tunne.
Haluaisin niin Toivoa, että mun elämä vielä joskus järjestyy..

Pelkään vain, että jokin helvetti vie mut mukanaan, musta ei koskaan tulekaan yhteiskuntakelpoista kansalaista, vaan joku varas,narkkari, sairaalan vakiovaruste, sossun painajainen, toimeentulotuen hyväksykäyttäjä ja yhteiskunnan rahareikä.

Toisaalta jaksan silti uskoa, että mulla On oikeasti mahdollisuudet ottaa nämä langat käsiini tästä elämästäni. Mä uskon, että luottamalla siihen, mitä sydän sanoo oikeaksi, on Oikein.

Ja se, mitä en tiedä, on asia, jota voi rukoilla.
Kaikki, mikä elämässä hämmentää ja väsyttää, ihmetyttää tai mietityttää tai ärsyttää...sen kaiken voi viedä ja jakaa jonkun kanssa kaksin.

Yksin ei tarvitsekaan jaksaa

minulla on leikkipistooli
kahdesta sormesta

ja aina minä etsin
sen vihollisen peilistäni

kumarran häntä
työnnän sormet kurkkuuni

ja ammun vatsani pihalle

kuolen sisästä päin
minulla on vain ruho
täynnä verta ja vatsahaavoja

Eilen oli mukava ilta ystävän luona. Saimme rupatella rauhassa niitä näitä , puhua niistä asioista, mitkä nyt tuntuivat siinä hetkessä tärkeiltä. Oli niin helpottavaa, kun sai jakaa omia ongelmallisia ajatuksiaan toisen kanssa. Tietää, että toinen ymmärtää ne, ja osaa samaistua siihen, miltä tuntuu, kun päässä asuu kaksi ääntä: terveempi ja sairaampi mielen ääni.

Oli niin mukava vähän laittautua, kun innostuimme lähtemään pienelle kaupunkivierailulle lähimpiin baareihin keskustassa. Jonon ohi vain ja suhteilla sisään ilmaiseksi.. ei tarvinnut ainakaan maksaa huvista itseään kipeäksi. Tai siis ystäväni ei tarvinnut. Minullahan ei tunnetusti ole ikinä rahaa, silloin kun pitäisi.

Tanssilattialla unohtui koko ahdistava elämä hetkeksi. Musiikki vapauttaa elämään juuri siinä rytmissä ja hetkessä, mitä kuulee ja näkee. Usein minusta tuntuu, että elämä on meille ihmisille niin kovin raskasta, että jokaiselle ihmiselle on tarpeen irroittaa otetta vakavista ja vastuullisista elämäntehtävistä ja haasteista, ja nostaa kädet ilmaan ja bailata ihan vain koska tarvitsee irroittautua arjesta.
Sitähän se on. Minulla tämä baarireissu onnistui ilman alkoholia, ja siitä olen ylpeä. EN tarkoita, että juominen olisi tyhmää, vaan sitä, että olen pystynyt pitämään lupaukseni:).


Ilta tosin päättyi melko ikävästi. Kun olin loppuillasta yksin baarissa, jäin istumaan pöytään ja katselin ihmisjoukon liikehdintää, kulkua, ääniä ja törmäilyjä...ja olinkin hetkessä taas kuin kaiken sen ulkopuolella. Näin vain kasoittain ihmisiä , baarivaatteet päällä, huitomassa, huutamassa, kaatamassa kuppia ja iskemässä silmää, tuijottelemassa toisten varsia ja takamuksia....

Ja ensimmäistä kertaa elämässä mulle iski suunnaton pakokauhu. Istuin kuin naulittuna sohvalla, ja mietin, mitä kautta pääsen kaikista nopeimmin ulos. Joka paikassa oli aivan liikaa ihmisiä. Tunsin, että en voisi kohta enää nähdä tai kuulla mitään, ellen pääsisi täältä paikasta pois. Rynnin eteenpäin kohti eteistä ja kaappasin ovimieheltä takin niskaani. Ulkona olo helpotti, mutta kävelin silti rivakasti kotiin, laitoin Mewiä soimaan ja menin peitteisiin.

Baarissa ei ollut tuttuja paljoa ollenkaan.
En ollut yhtään mukana siinä, mitä toiset tekivät siellä.

TUntuu, että en pysty ehkä vähään aikaan menemään minnekään, missä ihmisiä vyöryy päälle.
Kai siellä saa vain olonsa tuntemaan sellaiseksi, että en ole yhtään mikään täällä , ja saatan vaikka hukkua itseltänikin tänne.

Mietin yöllä itsekseni, että voi kunpa minäkin löytäisin ihmisen, keken kanssa voisin jakaa elämääni.
Jonkun mukavan miekkosen.


Mutta en minä sellaista löydä mistään. En minä tiedä... ähh.