Jee. Aatto, oikeastaan jo joulupäivä. Mä en ole saanut varsinaista ahmimiskohtausta, söin vain illalla herkkuja, rusinoita ja vähän suklaata, noin neljä tai viisi konvehtia,. Ihan normaalia joulua siis. Ei ahmimista, ei oksentamista, siis parempi suunta.

Mä olen vahva. Mä en tarvii sokeria, mä en tarvii makeaa, mä en tarvii valkoisia vehnäjauhoja.

Huomenna mun ei tarvii enää syödä mitään noista. Ei sillä, että mun ois pakotettava itseni tuollaiseen päätökseen. Mä vaan totean nyt, että en tarvitse tuommoisia. En tarvitse mitään herkkuja. Turhuuksia semmoiset.

Mä katsoin äsken pirates of the caribbean 2:sen iiriksen kanssa. Se on ihan loistoelokuva. Orlando Bloom näyttelee siinä sitä williammia. Mulle tulee siitä jotenkin väistämättömästi mieleen mun  ihana miesehdokas, tai no...ehdokas ja ehdokas. Se , joka kaikessa ihanuudessaan on aika kovasti alkoholin ystävä, ehkä vähän laajakatseinen lupauksien ja sopimuksien pitämisessä, joka on piikikäs ja suorasanainen, jopa ärsyttävä välillä. Mutta silti, jokin siinä viehättää mua. Jokin hänessä tuo mulle myös turvaa, ja jotain siinä on, joka saa mut tuntemaan itseni niin hyväksytyksi. Mä laitoin äsken sille sellaisen viestin, että mulla on ollut sitä ikävä ja että oon ajatellut sitä tosi usein tai jotain, että se on paljon mun mielessäni. Tahtoisin sen vastaavan mulle.

Tänään mulle tuli jotenkin pelottava olo hautausmaalla. Jotenkin sellainen, että jos en löydä  elämälleni jotain merkitystä nyt, niin hukun kuolemanhaluuni ja muut löytävät mut pian jostain kynttilämerestä, rekka metsässä ja mun silvotut ruumiinosat asfalttitien reunoilta, ojiin hautautuneena. Se on jotenkin liian pelottava ajatus taas.

Välillä ajattelen, että löydän elämälleni vielä merkityksen, ja jaksan uskoa ajoittain siihen.

Mutta joskus minusta vain tuntuu siltä, että en riitä mihinkään, enkä ole minkään arvoinen.

Nyt mua huvittaa ehkä eniten pistää itseni etusijalle ja toisaalta kuitenkin voisin tehdä sen niin,

että jätän osan tarpeistani huomioimatta.  Mua houkuttaa alkaa elää ankaraa elämää. Eikä se toisaalta tunnu musta ankaralta. Mä haluan elää ruumiilleni, tiedolle ja työlle. Eli mun tulisi kurittaa ruumistani , tai totuttaa se askeettisempaan elämään, mun tulisi opiskella tunnollisesti, vain ja ainoastaan tiedon vuoksi (koska tieto on kunniaa ja kunnia on merkitys, edes jonkinlainen sellainen, elämälleni), ja työ on arvo, se on ahkeruutta ja hyötyelämää.

Mä en osaa ajatella eläväni enää kauan näin hyödytöntä elämää kuin mitä olen elänyt viimeiset vuodenpäivät.

Mutta onneksi mä tunnen itseni melko lailla vahvaksi.

Jos kukaan ei välitä musta, mä en aio välittää itsestäni .

Jos kukaan ei arvosta minua, en minäkään.

Mutta mä voin päättää , millainen minä olen. Mä itse määrään elämäni suunnan ja sävelen.

Entäpä jos alan uskoa siihen , että minä olen pystyvä ja kykenevä.

Minä olen epäruumiillinen ja epäinhimillinen.

Mitä jos taistelisin itseäni vastaan.

Entä jos lopulta voitan taistelun ruumistani vastaan?

Jos kuolen siihen ,  kuolisin voittajana. Ehkä niin.