Mä olen yrittänyt tätä sata kertaa. Kirjoittaa tänne. Aina mulla on jotain tärkeämpää, aina mä joko muistan, että pitää kirjoittaa jollekin ystävälle, pitääkin tehdä huomiseksi se ja se suunnitelma, ja lopulta, jos ehdin aloittaa omaa kirjoitusta, mä nukahdan puolikuolleena sängylle, läppäri vieressäni.

Elämä on niin täynnä kaikkea. En väittäisi, että kaikkea mukavaa, mutta ei niin täynnä paskaa, kuin mitä se jokin aika sitten oli. On vaan tullut niin paljon uusia kuvioita elämään, ettei ole ehtinyt edes pysähtyä miettimään ja kirjoittamaan, että miltä tämä elämä tuntuu .

Mulla oli maailman paskin olo perjantaina. Kuntoutuksesta mentiin keilaamaan. Mulle iski jokin trauma päälle, ja aloin jännittämään sen keilapallon kanssa kuin muinoin ala-asteella liikuntatunnilla. Musta tuntui, että takanani oli raati aikuisia arvostelemassa mua, ja vielä pahempi, hirvittävä nuorten ihmisten joukko, joka näki mun kömmäilyni siinä keilaradalla.. Silmissä sumeni, jalkoihin iski paniikki, yhdelläkään kertaa en onnistunut ottamaan askelilla vauhtia, keilasin pallon äärettömän hitaalla vauhdilla joko kieroon tai puolimatkaan suoraan ja sitten railoon. Toiset yrittivät olla kilttejä ja kannustaa, mutta musta tuntui, että mitä enemmän ne seurasivat mun tohellusta, sitä nöyryyttävämpää se oli. Ja kun ne tekopirteästi (anteeksi!) taputtivat minulle, tuntui kuin olisin ollut joku täysin alikehittynyt vammailija, jota nöyryytetään vielä aplodeilla. Musta tuntui aivan samalta, kuin pikkulapsena koulussa. Mä en pärjää, mä en osaa.
Ei mua edes hävettänyt niin paljon se, että miten keilasin, vaan se, että en osannut siinä tilanteessa olla kuin täysi-ikäinen ihminen, vaan salaa itkin kuin kakara, enkä välittänyt aikuisten hyvää tarkoittavista neuvoista yhtään. Loppuajan päivästä käyttäydyin kuin pikkulapsi, leikin marttyyria: " ihan sama mulle, ei mua kiinnosta, ei haittaa , tehkää mitä haluatte, mitä te musta välitätte, älkää ees esittäkö välittävänne".
Mua hävettää se, että tiedän, kuinka lapsellisesti käyttäydyn joskus, ja on niin  nöyryyttävää, että jossain ihan pikku mokassa saatan pillahtaa itkuun. En kestä sitä, että epäonnistun, että olen aina se, joka epäonnistuu. Joskus taas, kumma kyllä, osaan nauraa todella hyvin itselleni.
Mutta ehkä juuri silloin, kun mulla ei ole vahva olo, ja jos teen pienenkään virheen,  koen , että maailmani sortuu.
Äh. en edes osaa selittää, miltä se minusta tuntuu. Tiedän vain sen, että olen ollut pienestä asti tällainen. Itkeä tirautan ihan vääristä asioista, ja sitten saatan muuttua aivan lapselliseksi.

Illemmalla tuo kohtaus meni sitten ohitse, kun pääsin urheilemaan. Tuli taas hyvä, ja onnistunut olo.

Ai tosiaan, torstaina jättäydyin pois ruokaryhmästä. Se oli aika tyhmästi tehty. Mutta minusta tuntuu, että mun ruokavalio on kutistumassa taas liian yksipuoleiseen ruokaan, ja silti olen vain innoissani tästä. Olen ehkä melko syömishäiriöinen, mutta toisaalta sitten terve nuori nainen. Näytän terveeltä, mutta harrastan pakkomielteitä.
Tai voisiko torstain kolmen tunnin kodinsiivousurakkaa ja kolmen tunnin treeniä sanoa pakkomielteiseksi? En tiedä, minulla on vauhti päällä. Jotenkin vain kahvista saa uskomattoman paljon virtaa, sitten jaksaa siivota koko asunnon ja valkaista kylpyhuoneen ja tehdä viikkosuunnitelman ja rientää pumppitunnille, treenata sen jälkeen tunnin salilla ja sitten vielä stepaerobiciin vähän rasvanpolttoon.
Ja sen jälkeen on niin euforinen olo, että ei edes tee mieli syödä mitään leipää tai perunaa... sitä kaivaa kaapista raejuustoa purkin ja rahkaa toisen samanlaisen ja vetää naamaan ihan onnessaan.

Jollekin tämä on tervettä. Mä en tiedä onko tää tervettä vai sairasta.Mutta olen jo ihan koukussa, enkä tahdo luopua tästä. Pakko myöntää, nautin siitä, että olen sairaslomalla eikä mun tarvitse opiskella, vaan voin käyttää mun koko vapaa-aikani ...treenaamiseen, syömiseen ja treenaamiseen ja siivoamiseen ja ....treenaamiseen...ja .

Ei. Ihan oikeasti. Mä haluan nähdä ystäviäni, tehdä niiden kanssa mukavia juttuja, käydä paikoissa niiden kanssa ja harrastaa jotain yhteistä.

Mutta miksi mä aina tahdon olla yksin kotona?
Mä viihdyn ihan hyvin yksin,.En itseasiassa tarvitse ketään seurakseni. Ja jos minulla on tylsää, mä voin aina lähteä,....treenaamaan. Aivan samoin kun aina ennen lähdin baariin notkumaan, mä menen(tosin tämä tapahtuu päivisin tämä treenaaminen:D) salille tai jumppaan.

Ei. Kyllä mä pidän maalaamisesta. Ja ystävien kanssa olemisesta. Ja lukemisesta. Elokuvista. Luonnossa olemisesta. Lasten kanssa olemisesta, opiskelemisesta...

Mutta silti, mua ei edes haittaisi, jos en ensi syksynä saisi muuta kuin sairaslomaa lisää. Mua ei haittaa, vaikka en voi lainata maksujen takia kirjastosta kirjojakaan. Maalata mä ehdin aina, vaikka illalla kun tulen salilta. Ystäviäkin ehdin nähdä. ( Miksi sitten on niin kivaa jättää menemättä ystävien seuraan ja jäädä kotiin maalaamaan? Ei kai se kivaa ole mutta niin tekee, koska tahtoo upota maailmaansa.) Elokuvia voin katsoa, kunhan vain ehdin ensin tehdä omia juttuja. Voin toki mennä vanhempien ja sisarusteni luona käymään... JOS voin treenata jossain siellä.


En minä tiedä.
Kyllä minä voin syödä leipää jos sinä pyydät, mutta en minä halua syödä sitä joka päivä.
En ole laihtunut senttiäkään tai kilon kiloakaan, enkä ole laihduttamassakaan. Se, mitä tavoittelen, on kai jotain liian utopistista taas: ehkä vähän vähemmän rasvaista kehoa ja enemmän lihasta.
Ehkä parempaa ryhtiä ja lihaksiin voimia. Kai tämä on ihan sallittua?

En minä tiedä mitä minä tahdon elämältäni! Apua! Entä jos tahdonkin vain liikkua ja keskittyä itsekkäästi omaan kehooni? Hyi mikä yhteiskunnan jäte minäkin olisin. Itseään kehittävät egoistit ovat maailman turhimpia otuksia. Minusta on hyvää vauhtia muokkaantumassa sellainen.

Miksi minä enää edes teeskentelisin välittäväni mistään. Joskus säikähdän oikein , kun tajuan, että saatan hyvinkin olla kaikkien ihmisten mielestä itsekeskeisin ja egoistisin paskapää mitä he ovat tavanneet.
He saattavat olla oikeassa.

Minä tahdoin aina tulla hyväksi, hyödylliseksi ja tarpeelliseksi. Kun yritin sitä väkisin, sairastuin tähän perfektionistien tautiin, syömishäiriöön, ja nyt
 ymmärrän, että olen itse asettanut vaatimukset itselleni, eikä kukaan muu vaadi minua tekemään mitään.Monimutkaista. Ja hyvin itsekeskeistä.

Silmissä pilkkii jälleen. Uni tekisi terää, ehkä tänään , myöhemmällä sitten.