Eilen oli mukava ilta ystävän luona. Saimme rupatella rauhassa niitä näitä , puhua niistä asioista, mitkä nyt tuntuivat siinä hetkessä tärkeiltä. Oli niin helpottavaa, kun sai jakaa omia ongelmallisia ajatuksiaan toisen kanssa. Tietää, että toinen ymmärtää ne, ja osaa samaistua siihen, miltä tuntuu, kun päässä asuu kaksi ääntä: terveempi ja sairaampi mielen ääni.

Oli niin mukava vähän laittautua, kun innostuimme lähtemään pienelle kaupunkivierailulle lähimpiin baareihin keskustassa. Jonon ohi vain ja suhteilla sisään ilmaiseksi.. ei tarvinnut ainakaan maksaa huvista itseään kipeäksi. Tai siis ystäväni ei tarvinnut. Minullahan ei tunnetusti ole ikinä rahaa, silloin kun pitäisi.

Tanssilattialla unohtui koko ahdistava elämä hetkeksi. Musiikki vapauttaa elämään juuri siinä rytmissä ja hetkessä, mitä kuulee ja näkee. Usein minusta tuntuu, että elämä on meille ihmisille niin kovin raskasta, että jokaiselle ihmiselle on tarpeen irroittaa otetta vakavista ja vastuullisista elämäntehtävistä ja haasteista, ja nostaa kädet ilmaan ja bailata ihan vain koska tarvitsee irroittautua arjesta.
Sitähän se on. Minulla tämä baarireissu onnistui ilman alkoholia, ja siitä olen ylpeä. EN tarkoita, että juominen olisi tyhmää, vaan sitä, että olen pystynyt pitämään lupaukseni:).


Ilta tosin päättyi melko ikävästi. Kun olin loppuillasta yksin baarissa, jäin istumaan pöytään ja katselin ihmisjoukon liikehdintää, kulkua, ääniä ja törmäilyjä...ja olinkin hetkessä taas kuin kaiken sen ulkopuolella. Näin vain kasoittain ihmisiä , baarivaatteet päällä, huitomassa, huutamassa, kaatamassa kuppia ja iskemässä silmää, tuijottelemassa toisten varsia ja takamuksia....

Ja ensimmäistä kertaa elämässä mulle iski suunnaton pakokauhu. Istuin kuin naulittuna sohvalla, ja mietin, mitä kautta pääsen kaikista nopeimmin ulos. Joka paikassa oli aivan liikaa ihmisiä. Tunsin, että en voisi kohta enää nähdä tai kuulla mitään, ellen pääsisi täältä paikasta pois. Rynnin eteenpäin kohti eteistä ja kaappasin ovimieheltä takin niskaani. Ulkona olo helpotti, mutta kävelin silti rivakasti kotiin, laitoin Mewiä soimaan ja menin peitteisiin.

Baarissa ei ollut tuttuja paljoa ollenkaan.
En ollut yhtään mukana siinä, mitä toiset tekivät siellä.

TUntuu, että en pysty ehkä vähään aikaan menemään minnekään, missä ihmisiä vyöryy päälle.
Kai siellä saa vain olonsa tuntemaan sellaiseksi, että en ole yhtään mikään täällä , ja saatan vaikka hukkua itseltänikin tänne.

Mietin yöllä itsekseni, että voi kunpa minäkin löytäisin ihmisen, keken kanssa voisin jakaa elämääni.
Jonkun mukavan miekkosen.


Mutta en minä sellaista löydä mistään. En minä tiedä... ähh.