Tämän elämän kanssa, näine ongelmineen, ei ole helppo elää. Tässä ruumiissa, näillä eväillä, tällä päällä ja mielenterveydellä. Mä yritän kasata muutamia asioita kimppaan ja käsittää, mitä mahdollisuuksia mulla on kerätä näistä säpäleistä jotain kehittävää tai merkitsevää syytä olemiseen.

Ok. Numero a. Mä olen ok. Vaikka sadat ihmiset ajattelisi toisin, vaikka koko kaupunki tai yhteisöt ja yhdyskunnat vihaisi mua ja pitäisi mua iljettävänä, Jumalan mielestä mä olen ihan ok. Mä kelpaan.
Ainut kelle voin olla täysin riittämätön ja tyhjätasku tuhlaajatyttö. Oon silti arvokas.

Kohta kaksi. Mulla on aika pitkä sairaushistoria ja mulla on ne niin kutsutut hullun paperit. Mun diagnooseina on koodeja ja kirjaimia, mutta niiden takana on tarina tytöstä, jonka taiteellinen elämäntapa, arki, huvi ja vastuu elämästä eivät ihan ole kohdanneet toisiaan tasapainoisesti.
Mun on aa hyvin todennäköisesti vaikea pitää aina hallinnassa mun kaksisuuntaista mieltäni, ja elämänhallintani on luultavasti elinikäinen työmaa minulle. Mun on lähes mahdoton joskus selviytyä siitä arjesta, mikä toisille on rutiinia. Se on pelottavaa.
Jos saisin pidettyä mielialani tasaisena, suurin työ olisi tehty. Sen jälkeen minulla olisi tavoitteena ihan oikea työ ja mahdollinen ihmissuhde- tai perhe-elämä. Kaikkea työhön liittyvää edellyttää opiskelu, joka edellyttää pitkäjänteisyyttä . Ja mun mieliala tarvitsee siihen tasapainoa.

Mulla on ongelmallinen suhde kehooni, ongelmia suhteessa omanarvon tunteeseen ja itsehyväksyntäni on aika pohjalla. Mulla on vaikeuksia kontrolloida syömistäni oikein,  en käsitä enkä hahmota omaa vartaloani, ja pelkään suunnattomasti bulimiaa, COEta ja  lihomista. Ja näiden pitkien ongelmien ratkomiseksi ei ihan muutama kuukausi riitä... Eikä muutama vuosikaan.

Mulla on jotenkin yhtä aikaa toivoton sekä toiveikas tunne.
Haluaisin niin Toivoa, että mun elämä vielä joskus järjestyy..

Pelkään vain, että jokin helvetti vie mut mukanaan, musta ei koskaan tulekaan yhteiskuntakelpoista kansalaista, vaan joku varas,narkkari, sairaalan vakiovaruste, sossun painajainen, toimeentulotuen hyväksykäyttäjä ja yhteiskunnan rahareikä.

Toisaalta jaksan silti uskoa, että mulla On oikeasti mahdollisuudet ottaa nämä langat käsiini tästä elämästäni. Mä uskon, että luottamalla siihen, mitä sydän sanoo oikeaksi, on Oikein.

Ja se, mitä en tiedä, on asia, jota voi rukoilla.
Kaikki, mikä elämässä hämmentää ja väsyttää, ihmetyttää tai mietityttää tai ärsyttää...sen kaiken voi viedä ja jakaa jonkun kanssa kaksin.

Yksin ei tarvitsekaan jaksaa