kuvastin

Ei otsikkoa

2007-02-16T18:26:00+02:00

Tänään olen ollut niin hirveän surullinen ristiriitaisella tavalla
Oikeastaanhan minä rakastan kaikkea sitä, mikä muistuttaa minua elämän kauneudesta ja halusta iloita ja nauttia jokaisesta päivästä. Mutta minussa ylivallan saa se vanha, surullinen mutta niin vahva kaipaus ,että olisin taas siinä rajamailla tämän elämä ja hiljaisen kuoleman välillä.
Vanhat valokuvat, cd:t , päiväkirjat, vihkot, muistot... ne kertovat minulle kuitenkin aina vain sen,
että olin kerran hyvä tyttö, ja tein kaikkeni ollakseni se parhain.
Ollakseni kaikkein laihin.
Kaikkein kurinalaisin.
Kaikkein epäitsekkäin
ja samalla olin niin täynnä omaa itseäni
että en enää kyennyt ajattelemaan yhtään mitään.

Miksi taas kaikki muistot ovat niin kauniita. Miksi minun on niin ikävä taas niitä surullisia,
ankaria päiviä.
Jolloin olin melkein täydellisen laiha.
Melkein.

Ei otsikkoa

2007-02-07T22:22:00+02:00

ensimmäinen sanasi on aina
puolustautua

toinen on tekosi
poistut taakse

sinä sanoit minulle
ettei kauneus ole katsojassa
jos kyseessä olet sinä

ja arvista sen näkee
että joku välittää

se olen minä
ja terä

enkä usko kenenkään kosketukseen
enkä usko vaikket uskaltaisi kertoa
sitä että valehtelet että muka pidät
minusta aidosti

tai niihin
kyyneliin joilla välität vain itsestäsi
lähellä minua

ja jos
entä jos minä vaikka kuolen
jos minä päätän niin.
Niin, entäpä sitten ?

Itketkö sinäkin silloin
koska välität niin aidosti
itsestäsi

Elämä on aallokko

2007-01-25T23:44:00+02:00

Tämän elämän kanssa, näine ongelmineen, ei ole helppo elää. Tässä ruumiissa, näillä eväillä, tällä päällä ja mielenterveydellä. Mä yritän kasata muutamia asioita kimppaan ja käsittää, mitä mahdollisuuksia mulla on kerätä näistä säpäleistä jotain kehittävää tai merkitsevää syytä olemiseen.

Ok. Numero a. Mä olen ok. Vaikka sadat ihmiset ajattelisi toisin, vaikka koko kaupunki tai yhteisöt ja yhdyskunnat vihaisi mua ja pitäisi mua iljettävänä, Jumalan mielestä mä olen ihan ok. Mä kelpaan.
Ainut kelle voin olla täysin riittämätön ja tyhjätasku tuhlaajatyttö. Oon silti arvokas.

Kohta kaksi. Mulla on aika pitkä sairaushistoria ja mulla on ne niin kutsutut hullun paperit. Mun diagnooseina on koodeja ja kirjaimia, mutta niiden takana on tarina tytöstä, jonka taiteellinen elämäntapa, arki, huvi ja vastuu elämästä eivät ihan ole kohdanneet toisiaan tasapainoisesti.
Mun on aa hyvin todennäköisesti vaikea pitää aina hallinnassa mun kaksisuuntaista mieltäni, ja elämänhallintani on luultavasti elinikäinen työmaa minulle. Mun on lähes mahdoton joskus selviytyä siitä arjesta, mikä toisille on rutiinia. Se on pelottavaa.
Jos saisin pidettyä mielialani tasaisena, suurin työ olisi tehty. Sen jälkeen minulla olisi tavoitteena ihan oikea työ ja mahdollinen ihmissuhde- tai perhe-elämä. Kaikkea työhön liittyvää edellyttää opiskelu, joka edellyttää pitkäjänteisyyttä . Ja mun mieliala tarvitsee siihen tasapainoa.

Mulla on ongelmallinen suhde kehooni, ongelmia suhteessa omanarvon tunteeseen ja itsehyväksyntäni on aika pohjalla. Mulla on vaikeuksia kontrolloida syömistäni oikein, en käsitä enkä hahmota omaa vartaloani, ja pelkään suunnattomasti bulimiaa, COEta ja lihomista. Ja näiden pitkien ongelmien ratkomiseksi ei ihan muutama kuukausi riitä... Eikä muutama vuosikaan.

Mulla on jotenkin yhtä aikaa toivoton sekä toiveikas tunne.
Haluaisin niin Toivoa, että mun elämä vielä joskus järjestyy..

Pelkään vain, että jokin helvetti vie mut mukanaan, musta ei koskaan tulekaan yhteiskuntakelpoista kansalaista, vaan joku varas,narkkari, sairaalan vakiovaruste, sossun painajainen, toimeentulotuen hyväksykäyttäjä ja yhteiskunnan rahareikä.

Toisaalta jaksan silti uskoa, että mulla On oikeasti mahdollisuudet ottaa nämä langat käsiini tästä elämästäni. Mä uskon, että luottamalla siihen, mitä sydän sanoo oikeaksi, on Oikein.

Ja se, mitä en tiedä, on asia, jota voi rukoilla.
Kaikki, mikä elämässä hämmentää ja väsyttää, ihmetyttää tai mietityttää tai ärsyttää...sen kaiken voi viedä ja jakaa jonkun kanssa kaksin.

Yksin ei tarvitsekaan jaksaa

Ei otsikkoa

2007-01-21T21:14:00+02:00

minulla on leikkipistooli
kahdesta sormesta

ja aina minä etsin
sen vihollisen peilistäni

kumarran häntä
työnnän sormet kurkkuuni

ja ammun vatsani pihalle

kuolen sisästä päin
minulla on vain ruho
täynnä verta ja vatsahaavoja

iloa ja paniikkia

2007-01-14T10:45:00+02:00

Eilen oli mukava ilta ystävän luona. Saimme rupatella rauhassa niitä näitä , puhua niistä asioista, mitkä nyt tuntuivat siinä hetkessä tärkeiltä. Oli niin helpottavaa, kun sai jakaa omia ongelmallisia ajatuksiaan toisen kanssa. Tietää, että toinen ymmärtää ne, ja osaa samaistua siihen, miltä tuntuu, kun päässä asuu kaksi ääntä: terveempi ja sairaampi mielen ääni.

Oli niin mukava vähän laittautua, kun innostuimme lähtemään pienelle kaupunkivierailulle lähimpiin baareihin keskustassa. Jonon ohi vain ja suhteilla sisään ilmaiseksi.. ei tarvinnut ainakaan maksaa huvista itseään kipeäksi. Tai siis ystäväni ei tarvinnut. Minullahan ei tunnetusti ole ikinä rahaa, silloin kun pitäisi.

Tanssilattialla unohtui koko ahdistava elämä hetkeksi. Musiikki vapauttaa elämään juuri siinä rytmissä ja hetkessä, mitä kuulee ja näkee. Usein minusta tuntuu, että elämä on meille ihmisille niin kovin raskasta, että jokaiselle ihmiselle on tarpeen irroittaa otetta vakavista ja vastuullisista elämäntehtävistä ja haasteista, ja nostaa kädet ilmaan ja bailata ihan vain koska tarvitsee irroittautua arjesta.
Sitähän se on. Minulla tämä baarireissu onnistui ilman alkoholia, ja siitä olen ylpeä. EN tarkoita, että juominen olisi tyhmää, vaan sitä, että olen pystynyt pitämään lupaukseni:).

Ilta tosin päättyi melko ikävästi. Kun olin loppuillasta yksin baarissa, jäin istumaan pöytään ja katselin ihmisjoukon liikehdintää, kulkua, ääniä ja törmäilyjä...ja olinkin hetkessä taas kuin kaiken sen ulkopuolella. Näin vain kasoittain ihmisiä , baarivaatteet päällä, huitomassa, huutamassa, kaatamassa kuppia ja iskemässä silmää, tuijottelemassa toisten varsia ja takamuksia....

Ja ensimmäistä kertaa elämässä mulle iski suunnaton pakokauhu. Istuin kuin naulittuna sohvalla, ja mietin, mitä kautta pääsen kaikista nopeimmin ulos. Joka paikassa oli aivan liikaa ihmisiä. Tunsin, että en voisi kohta enää nähdä tai kuulla mitään, ellen pääsisi täältä paikasta pois. Rynnin eteenpäin kohti eteistä ja kaappasin ovimieheltä takin niskaani. Ulkona olo helpotti, mutta kävelin silti rivakasti kotiin, laitoin Mewiä soimaan ja menin peitteisiin.

Baarissa ei ollut tuttuja paljoa ollenkaan.
En ollut yhtään mukana siinä, mitä toiset tekivät siellä.

TUntuu, että en pysty ehkä vähään aikaan menemään minnekään, missä ihmisiä vyöryy päälle.
Kai siellä saa vain olonsa tuntemaan sellaiseksi, että en ole yhtään mikään täällä , ja saatan vaikka hukkua itseltänikin tänne.

Mietin yöllä itsekseni, että voi kunpa minäkin löytäisin ihmisen, keken kanssa voisin jakaa elämääni.
Jonkun mukavan miekkosen.

Mutta en minä sellaista löydä mistään. En minä tiedä... ähh.

Mikä kiire sulla on?

2007-01-13T17:50:00+02:00

Mä olen yrittänyt tätä sata kertaa. Kirjoittaa tänne. Aina mulla on jotain tärkeämpää, aina mä joko muistan, että pitää kirjoittaa jollekin ystävälle, pitääkin tehdä huomiseksi se ja se suunnitelma, ja lopulta, jos ehdin aloittaa omaa kirjoitusta, mä nukahdan puolikuolleena sängylle, läppäri vieressäni.

Elämä on niin täynnä kaikkea. En väittäisi, että kaikkea mukavaa, mutta ei niin täynnä paskaa, kuin mitä se jokin aika sitten oli. On vaan tullut niin paljon uusia kuvioita elämään, ettei ole ehtinyt edes pysähtyä miettimään ja kirjoittamaan, että miltä tämä elämä tuntuu .

Mulla oli maailman paskin olo perjantaina. Kuntoutuksesta mentiin keilaamaan. Mulle iski jokin trauma päälle, ja aloin jännittämään sen keilapallon kanssa kuin muinoin ala-asteella liikuntatunnilla. Musta tuntui, että takanani oli raati aikuisia arvostelemassa mua, ja vielä pahempi, hirvittävä nuorten ihmisten joukko, joka näki mun kömmäilyni siinä keilaradalla.. Silmissä sumeni, jalkoihin iski paniikki, yhdelläkään kertaa en onnistunut ottamaan askelilla vauhtia, keilasin pallon äärettömän hitaalla vauhdilla joko kieroon tai puolimatkaan suoraan ja sitten railoon. Toiset yrittivät olla kilttejä ja kannustaa, mutta musta tuntui, että mitä enemmän ne seurasivat mun tohellusta, sitä nöyryyttävämpää se oli. Ja kun ne tekopirteästi (anteeksi!) taputtivat minulle, tuntui kuin olisin ollut joku täysin alikehittynyt vammailija, jota nöyryytetään vielä aplodeilla. Musta tuntui aivan samalta, kuin pikkulapsena koulussa. Mä en pärjää, mä en osaa.
Ei mua edes hävettänyt niin paljon se, että miten keilasin, vaan se, että en osannut siinä tilanteessa olla kuin täysi-ikäinen ihminen, vaan salaa itkin kuin kakara, enkä välittänyt aikuisten hyvää tarkoittavista neuvoista yhtään. Loppuajan päivästä käyttäydyin kuin pikkulapsi, leikin marttyyria: " ihan sama mulle, ei mua kiinnosta, ei haittaa , tehkää mitä haluatte, mitä te musta välitätte, älkää ees esittäkö välittävänne".
Mua hävettää se, että tiedän, kuinka lapsellisesti käyttäydyn joskus, ja on niin nöyryyttävää, että jossain ihan pikku mokassa saatan pillahtaa itkuun. En kestä sitä, että epäonnistun, että olen aina se, joka epäonnistuu. Joskus taas, kumma kyllä, osaan nauraa todella hyvin itselleni.
Mutta ehkä juuri silloin, kun mulla ei ole vahva olo, ja jos teen pienenkään virheen, koen , että maailmani sortuu.
Äh. en edes osaa selittää, miltä se minusta tuntuu. Tiedän vain sen, että olen ollut pienestä asti tällainen. Itkeä tirautan ihan vääristä asioista, ja sitten saatan muuttua aivan lapselliseksi.

Illemmalla tuo kohtaus meni sitten ohitse, kun pääsin urheilemaan. Tuli taas hyvä, ja onnistunut olo.

Ai tosiaan, torstaina jättäydyin pois ruokaryhmästä. Se oli aika tyhmästi tehty. Mutta minusta tuntuu, että mun ruokavalio on kutistumassa taas liian yksipuoleiseen ruokaan, ja silti olen vain innoissani tästä. Olen ehkä melko syömishäiriöinen, mutta toisaalta sitten terve nuori nainen. Näytän terveeltä, mutta harrastan pakkomielteitä.
Tai voisiko torstain kolmen tunnin kodinsiivousurakkaa ja kolmen tunnin treeniä sanoa pakkomielteiseksi? En tiedä, minulla on vauhti päällä. Jotenkin vain kahvista saa uskomattoman paljon virtaa, sitten jaksaa siivota koko asunnon ja valkaista kylpyhuoneen ja tehdä viikkosuunnitelman ja rientää pumppitunnille, treenata sen jälkeen tunnin salilla ja sitten vielä stepaerobiciin vähän rasvanpolttoon.
Ja sen jälkeen on niin euforinen olo, että ei edes tee mieli syödä mitään leipää tai perunaa... sitä kaivaa kaapista raejuustoa purkin ja rahkaa toisen samanlaisen ja vetää naamaan ihan onnessaan.

Jollekin tämä on tervettä. Mä en tiedä onko tää tervettä vai sairasta.Mutta olen jo ihan koukussa, enkä tahdo luopua tästä. Pakko myöntää, nautin siitä, että olen sairaslomalla eikä mun tarvitse opiskella, vaan voin käyttää mun koko vapaa-aikani ...treenaamiseen, syömiseen ja treenaamiseen ja siivoamiseen ja ....treenaamiseen...ja .

Ei. Ihan oikeasti. Mä haluan nähdä ystäviäni, tehdä niiden kanssa mukavia juttuja, käydä paikoissa niiden kanssa ja harrastaa jotain yhteistä.

Mutta miksi mä aina tahdon olla yksin kotona?
Mä viihdyn ihan hyvin yksin,.En itseasiassa tarvitse ketään seurakseni. Ja jos minulla on tylsää, mä voin aina lähteä,....treenaamaan. Aivan samoin kun aina ennen lähdin baariin notkumaan, mä menen(tosin tämä tapahtuu päivisin tämä treenaaminen:D) salille tai jumppaan.

Ei. Kyllä mä pidän maalaamisesta. Ja ystävien kanssa olemisesta. Ja lukemisesta. Elokuvista. Luonnossa olemisesta. Lasten kanssa olemisesta, opiskelemisesta...

Mutta silti, mua ei edes haittaisi, jos en ensi syksynä saisi muuta kuin sairaslomaa lisää. Mua ei haittaa, vaikka en voi lainata maksujen takia kirjastosta kirjojakaan. Maalata mä ehdin aina, vaikka illalla kun tulen salilta. Ystäviäkin ehdin nähdä. ( Miksi sitten on niin kivaa jättää menemättä ystävien seuraan ja jäädä kotiin maalaamaan? Ei kai se kivaa ole mutta niin tekee, koska tahtoo upota maailmaansa.) Elokuvia voin katsoa, kunhan vain ehdin ensin tehdä omia juttuja. Voin toki mennä vanhempien ja sisarusteni luona käymään... JOS voin treenata jossain siellä.

En minä tiedä.
Kyllä minä voin syödä leipää jos sinä pyydät, mutta en minä halua syödä sitä joka päivä.
En ole laihtunut senttiäkään tai kilon kiloakaan, enkä ole laihduttamassakaan. Se, mitä tavoittelen, on kai jotain liian utopistista taas: ehkä vähän vähemmän rasvaista kehoa ja enemmän lihasta.
Ehkä parempaa ryhtiä ja lihaksiin voimia. Kai tämä on ihan sallittua?

En minä tiedä mitä minä tahdon elämältäni! Apua! Entä jos tahdonkin vain liikkua ja keskittyä itsekkäästi omaan kehooni? Hyi mikä yhteiskunnan jäte minäkin olisin. Itseään kehittävät egoistit ovat maailman turhimpia otuksia. Minusta on hyvää vauhtia muokkaantumassa sellainen.

Miksi minä enää edes teeskentelisin välittäväni mistään. Joskus säikähdän oikein , kun tajuan, että saatan hyvinkin olla kaikkien ihmisten mielestä itsekeskeisin ja egoistisin paskapää mitä he ovat tavanneet.
He saattavat olla oikeassa.

Minä tahdoin aina tulla hyväksi, hyödylliseksi ja tarpeelliseksi. Kun yritin sitä väkisin, sairastuin tähän perfektionistien tautiin, syömishäiriöön, ja nyt
ymmärrän, että olen itse asettanut vaatimukset itselleni, eikä kukaan muu vaadi minua tekemään mitään.Monimutkaista. Ja hyvin itsekeskeistä.

Silmissä pilkkii jälleen. Uni tekisi terää, ehkä tänään , myöhemmällä sitten.

Pää räjähtää !!

2007-01-08T23:26:00+02:00

En kestä tätä enää.

Mulla on ollut aivan loistava päivä, oon tehnyt kaikkea kivaa, urheillut ja syönyt ja katsonut elokuvaa, ja mulla on ollut tosi Hyvä olo.

Mutta.
Sitten, kun otin mittanauhan esiin ennen nukkumaanmenoa, se näytti reiden paksuudeksi jo kolme senttiä enemmän, kuin se, mitä se vielä hetki sitten oli.

Nyt en enää jaksa. Tämä menee kohta siihen, mihin se meni viimetalvenakin.

Mä lihon muodottomaksi, hirveäksi löllökasaksi.

Mä en halua, mä en halua, mä en halua olla läski.

Mutta musta tulee sellainen väkisinkin..EIIIIIII!

Ehkä Sittenkin.

2007-01-07T00:55:00+02:00

Veljeni luona odottaa uunissa foliolla piilotettu vuoka. Siellä on vanhat matot lattialla ja ihan modernit sohvat, kirjahyllyssä kirjat poikkipinoin ja avaimet, kännykät ja lompakot löytyvät välistä. Laitan takkini kaappiin, jossa on pahvilaatikollinen vanhaa muuttotavaraa, hieno villakangastakki , muutama veljen työtakki ja iso kasa kenkiä väärässä järjestyksessä.

Veli oli unohtanut ostaa limsaa. "mä otin vain sen loton", se sanoo ja lähtee takaisin samantien. Jään odottelemaan ruuan valmistumista ja lörpöttelen veljen avokin kanssa keittiössä. Silläkin "joku" oli syönyt kaikki joulusuklaat, mutta kilot olivat tulleet hänelle itselleen, ja minä kerroin,että näin kävi myös meillä. Suklaavaras, sen täytyy olla joku joulun kirottu kutsumaton vieras. Itsehän me emme olleet suklaata syöneetkään:).Mukamas.

Pöytään kannetaan perunalaatikkoa , jossa on paprikaa ja kalkkunaa, minulle kalkkunaton puoli laatikosta.
Porkkanalaatikkoakin on - pieni muistutus siitä, että joulu oli hetki sitten ja nyt pitäisi olla keskitalvi. Ulkona on kylmä, mutta se johtuu vain kesävaatetuksesta, ei lämpötilasta. Sisällä on mukavempaa.
Lautaselle on kiva laittaa ruokaa, joka ei ole ahdistanut koko päivää mielessä,sellaista, jota voi annostella vapaasti siihen nenän eteen, ilman että valmistaessa on napostellut siitä puolia, tai laskenut annoksen kalorimäärää.
Otan näkkilepää siihen sivuksi, lisäksi kurkkua ja maitoa. Minä tiedän, että veljeni pitää siitä, kun syön.
Joskus joku aikaa sitten, kaksikymmentäkaksi kiloa keveämpänä en oikein osannut syödä, niin kuin aikuiset. Olin kahdeksantoista,mutta söin kuin vauva, tai ehkä vähemmän. Veljeni pitää siitä, etten enää ole laiha. Ja kun höpöttelemme tovin, minä huomaan, että veljeni hymyilee minulle välillä.
Kun kerron, että kaadoin tärpättipullon lattialle vahingossa, näen hänen ilmeessään leppoisan huvittuneen hymynkareen. Ei me ennen tällä tavalla juteltu, niin, että olisi ollut asioita, joille nauraa yhdessä.
Päivällinen oli hyvää, mutta seura sitäkin parempaa.

Vattukiisseli on hyvää, minä sanon toisille. On se. Minä kerron , etten koskaan jaksa siivota kaikkia roskia marjoista, enkä kuoria porkkanaa ennen kuin syön sen, omenakin menee silläänsä ja siemenet myös kodasta. Olen vähän sellainen erikoinen kaikkiruokainen kasvissyöjä.

Minä saan istua sohvalla , juoda kahvia, joka on jonkun muun laittamaa, ja katsella hauskoja kummeleita ihan rauhassa. Kun sauna on lämmin, otan siellä kunnon kylvyn. Teen turvenaamion ja kuorin ihoni. Istun löylyissä pitkään ja katselen surullisia arpia jaloissani. Kun olen vanha, ne menevät tosi ryppyyn ja näyttävät raskausarvilta. Tai ainakin ne näyttävät rumilta. En tahdo tällaisia enää.

Maha minulla on rypyssä ja makkaroilla, katselen sitä. Niin. Joskus siitä törrötti napa. Mutta hyvin se menossa vielä on mukana. Olen oppinut paljon kaikenlaista. Nauttimisesta, kärsimisestä, anteeksiantamisesta ja elämisen ilosta ja vihasta. Tiedän, millaista on uhrata elämänsä itsensä rääkkäämiselle, ja olen kokenut sen, miten onnellista elämä on silloin, kun siitä itsekidutuksen koukusta pääsee irti.
Minä annan mahani olla, tällä erää. Ehkä minä katselen sitä tämän kevään, jos se katoaa niin se katoaa, jos ei, niin ei sitten väkisin. Entäs jos keskittyisin löytämään balanssin ensin pääni sisälle, ja sitten voisi jopa Löytää tasapainoa fyysiseen olemiseen.

On ihanaa kuivata tukka ja asettua lämpimien sukkien kanssa sohvalle. Katselen monta tuntia veljen ja hänen vaimokkeensa seurassa hauskoja sketsejä , juomme teetä' ja syömme leipiä. Veli pilkkii toimistotuolissaan , ja lähtee teeveen äärestä vaakatasoon lepäilemään.

Veli ei meinaa muistaa herätä "iltauniltaan", ja puoli yhden aikaan vihjaan, että taidan kohta nukahtaa pystyyn. Voisin nukahtaa sohvalle, mutta kotipeitteissä tulee nukuttua aina paremmin, joten Veli ymmärtääkin heittää minut takaisin luukulleni. Vitsaillen sanonkin , että hän ei taida ihan tietää onko aamu vai ilta. Hän naurahtaa sivulle katsellen.. "niinpä. niinpä.".
Joskus hänelle on niin vaikea puhua, mutta minusta tuntuu, että meistä on tullut viime aikoina vähän läheisempiä.
Kun nousen autosta, kiitän ruuasta ja saunasta. Veli sanoo, että oli mukava kun pyörähdit, pidetään yhteyttä.

Ja veli hymyilee.Se on parasta tänään.

Ehkä sittenkin elämä hymyilee takaisin. Minä jaksan taas eteenpäin.

Suru.

2007-01-06T00:09:00+02:00

Tänään kaikki alkaa kulkea väärään suuntaan. Minä nousen väärään junaan tahtomattani, päädyn vielä jonain päivänä jonnekin sinne, missä en ole enää tervetullut. En ehkä koskaan saa omaa hautaa, en ehkä koskaan kuolekaan. Helvetti on jäätynyt, ja kaikki pirut ovat täällä. Minä en ehkä koskaan saakaan kadota.

Aamukahvini kaatuu syliin, kukaan ei naura, ovat niin kohteliaita. Se pissaa alleen, ne laulaisivat, niin kuin päiväkodissa, jos vain kehtaisivat. Se törmäilee seiniin ja kompuroi rappusissa, unohtuu hissiin ja sen tavarat , ne on aina kadoksissa. Mä saan kuivat ylle ja päivä jatkuu "kuin leikiten". En näytä itkuista naamaani niille, ja piirrän paperille vihaani. Minä, lihavempana , lihavempana, lihavempana...Minä kömpelönä, tyhmänä, yksinkertaisena, elostelijana, tekopirteänä..Minä olen,.enkä ollenkaan sitä mitä toiset haluaisivat.

Minun peilistäni tuijottaa se hirviö, jonka näin viimeksi vuosi sitten. Se paisui, ja särki kokovartalopeilini. Nyt minulla on enää mittanauhani, ja puntarini. Kaksi senttiä, kolme senttiä... paksuuntuvia, mustia lukuja. Läski tummuu ja minun vihani etsii ovea, josta juosta huutaen ulos. En osaa itkeä.

Minä en halua syödä mitään herkkuja. Minä en vain SAA syödä. Minähän olen lihava.
Muut saavat, he ovat normaaleja, he voisivat saada lisää kiloja, heidän tulisikin saada, miten he kaikki ovatkaan niin laihoja. Miksi minä, joka näytän niin" terveeltä", en kuitenkaan ole terve, en sinnepäinkään. Henkisesti olen kipeä. Mutta en tiedä mitään, millä helpottaa tätä hätää. Ainut mitä voin, on yrittää kaikkeni tämän kevään aikana: tulla jälleen paremmaksi.Edes siedettäväksi.

En saa unta.Suru siitä, että vielä muutamia viikkoja sitten olin paljon sievempi ja vatsani oli litteämpi, kuristaa minua.Minä haluaisin terveeksi,mutta en löydä tietä, en koskaan ole vielä päässyt tarpeeksi perille.

Minä en tahtoisi tehdä mitään. En halua koko keväänä tehdä yhtään mitään.
Minä haluan olla täällä yksin, kulkea sinne ja takaisin yksin, nukkua yksin, laihtua ja lihota yksin, kenenkään näkemättä.

Ainut, mikä saa minut liittymään seuraan ja ottamaan yhteyttä ystäviin, on halu auttaa.
Olen voimaton auttamaan itseäni, mutta ainut, mikä tuottaa minulle aitoa, ja todellista mielihyvää, on auttaa muita ja jakaa heidän murheitaan.

omani eivät edes ole murheita suhteessa heidän kivitaakkoihin.

tulevaisuus? mikä se on?

2007-01-04T23:01:00+02:00

Hyi. Olinpa kirjoittanut huonon tekstin viimeksi. Se oli täynnä epäkorrekteja virkkeitä ja vajaita lauseita, huolimattomia rakenteita ja pilkkuvirheitä sun muita. Oli pakko korjata moiset;olisi itseä alkanut häiritsemään. ( ei sillä, että se oikeasti häiritsisi, vaan siksi, että jos en antaisi sen häiritä, en olisi hyvä opettajaopiskelija. Tottakai minun täytyy olla kävelevä kielenhuolto-opas. Ainakin monet ihmiset kohtelevat meitä äidinkielen opiskelijoita sillä tavoin.)

Tässä on vielä traagisen koomista se, että minä en edes enää opiskele, vaan makoilen kotonani ja käyn päivisin kuntoutuksessa. (kun olin pienempi, luulin että jos joku menee kuntoutukseen, se pistetään treenaamaan salilla joka päivä, juoksemaan, hiihtämään ja tekemään kuntotestejä. Ei ihan kaikki kuntoutus olekaan sellaista... krhm. Paljastin tyhmyyteni.

Kävin tänään iltakävelyllä kaupungin kaduilla. Se rauhoitti, sain miettiä itsekseni tätä elämääni, tulevaa vuotta, tavoitteita ja sitä, mitä ajattelen tästä elämästäni nyt.

Minä luulen, että olen voimistunut syksystä todella paljon, koska minusta tuntuu, että voisin tehdä samaan aikaan nyt jotain opintoja...rauhallisesti. Olen miettinyt paljon, kannattaisiko minun vaihtaa alaa, tai yrittää hakea siis toista alaa opiskelemaan? Tiedän kyllä, että jos äidinkielen opettajakoulutuksessa on kuivia luentoja, niin on varmasti monessa muussakin , esimerkiksi psykologiassa., kasvatustieteissä tai kemiassa ( en ole ikinä kuullut kemiläistä luentoa. Anteeksi, minä en:D)

Miksi tämä syömishäiriö kuitenkin vie musta yhä enemmän tilaa... Vaikka muuten olen voimistunut.

Tällä hetkellä mä vain toivon,että kuntoutuksessa päätettäisiin, että syömme jossain muualla kuin siellä typerässä rasvaravintolassa. Mä kaipaan kunnon RUOKAA.

Mä kaipaan nukkumaan. Harvoin sanon tätä julki, mutta yleensä on kiva painua illan päätteeksi ihan yksin nukkumaan, omaan sänkyyn.

Ehkä pidän siitä, koska en usko, että kukaan tulisi nukkumaan viereeni ikinä.